Onpa viime päivityksestä aikaa. Aika on vain mennyt. Viimeksi kun kirjoitin, kesä oli kauneimmillaan. Ainakin mennyttä kesää muistellessa tuntuu siltä. Jossakin vaiheessa tosin alkoi kuumuus olla ainakin minulle liikaa, mutta hyvinhän sitä kesästä selvittiin.
Ihan perusarkea meillä eletään. Arkea rytmittää eniten lasten päiväkodissa olo, aikaiset ylösnousut ja sitä rataa. Viikonloput yleensä tuntuu sitäkin ihanammilta, kun ei ole kiire mihinkään, saa olla kahvimukinsa kanssa ihan rauhassa ja nauttia kiireettömyydestä.
Iida on juuri aloittanut psykologin käynnit, hahmottamishäiriötä, jonkinlaista epäillään. En tiedä vielä sen tarkemmin, selvitellään ja tutkitaan. Saatiin nyt ainakin kolme aikaa psykologille, arveli että se riittää. Tuntuu jotenkin vaikealta taas tämä epätietoisuus. Eemelin asioistahan tämä on jo tuttua, mutta Iidan kohdalla kaikki on ihan uutta. Kyllä ne asiat siitä selviää, tiedän, mutta kun minä olen niin kärsimätön ihminen.
Tuosta ystävästä, josta edellisen kerran kirjoitin, en nyt oikein tiedä, onko hän enää se paras ystäväni vai ei. En nyt ala sen kummemmin asiaa julkisesti kertomaan mutta sen verran sanon että hän teki sen, jota kenenkään tosiystävän ei pitäisi mielestäni tehdä. Hän arvosteli meidän tekemiä ratkaisuja ja valintoja. Ehkä asiaa valottaa paremmin se kun sanon että Eemeli on erityislapsi, ja hän arvosteli niitä ratkaisuja ja valintoja, jotka on yhdessä ammatti-ihmisten kanssa Eemelin parhaaksi tehty. Sanoisinko näin että tuntui kyllä suorastaan iskulta vyön alle. En voi sille mitään, väkisinkin loukkaannuin tuosta. Se sai myös miettimään ollaanko sittenkään ihan niin hyviä ystäviä, kuin olin luullut että olemme? Siis kyllä minulle saa mielipiteensä sanoa, ja pitääkin mutta aika paljon riippuu myös siitä millaiseen sävyyn sen asian esittää. Ja se, millä sävyllä tuo ystävä asiansa sanoi, nimenomaan kyseenalaistaen meidän ratkaisut ja valinnat ja varsin tökeröllä tavalla, oli juuri se miten mitään asiaa ei pitäisi kenellekään esittää. En nyt kykene selittämään asiaa sen tarkemmin.
Olin pitkään viileä, etäinen, en vastannut kun ystävä halusi jutella. Väärin, mutta olisi voinut lipsahtaa melkoisen pahaa tekstiä jos olisin vastannut. Lisäksi lähetin ystävälleni pitkän viestin jossa selitin miksi reagoin asiaan kuten reagoin, ja odotin että saisin siihen jonkinlaisen vastauksen. En saanut. Ja omasta mielestäni asiat on aina selvitettävä, niitä ei voi antaa olla, ei niitä voi painaa villaisella. Itse inhoan selvittämättömiä asioita yli kaiken.
Nyt jokin aika sitten olen alkanut taas jutella ystäväni kanssa, mutta en kerro enää niitä asioita jotka kerroin ennen, luottaen siihen että ystävä ymmärtää ja hyväksyy, ja ennen kaikkea, tukee niissä ratkaisuissa ja valinnoissa. Hän kyllä tuntuu kertovan minulle asioistaan ummet ja lammet. Ehkä itsekin teen väärin kun avaudun blogissani asiasta enkä puhu hänelle mutta en vaan jaksa enää vatvoa asiaa hänen kanssaan. Ei se mitään hyödytä kuitenkaan. En tosiaan oikein tiedä miten kyseiseen ihmiseen enää suhtautuisin. En minä häntä inhoa, enkä minä hänelle mitään pahaa toivo, mutta luottamus kyllä meni, enkä enää tosiaankaan kerro sellaisia asioita kuin kerroin ennen tätä.
Onneksi minulla kuitenkin on ympärilläni ihania ihmisiä joille voin kertoa asioistani, tietäen että he eivät varmasti arvostele eivätkä tuomitse. Surettaa vaan sikäli, että kun minulla ei niitä ystäviä muutenkaan liikaa ole mutta toisaalta, ei minua nyt ihan miten tahansa kyllä kohdella siltikään.
Eipä tänne Vaahteramäelle tämän erikoisempaa kuulu. Arkea, sitä vain. Yritän nyt taas muistaa tämän blogin olemassa olon, ja kirjoitella tännekin vaikka ihan pieniäkin pätkiä meidän elämästä.
