Pitkästä aikaa

Onpa viime päivityksestä aikaa. Aika on vain mennyt. Viimeksi kun kirjoitin, kesä oli kauneimmillaan. Ainakin mennyttä kesää muistellessa tuntuu siltä. Jossakin vaiheessa tosin alkoi kuumuus olla ainakin minulle liikaa, mutta hyvinhän sitä kesästä selvittiin.
Ihan perusarkea meillä eletään. Arkea rytmittää eniten lasten päiväkodissa olo, aikaiset ylösnousut ja sitä rataa. Viikonloput yleensä tuntuu sitäkin ihanammilta, kun ei ole kiire mihinkään, saa olla kahvimukinsa kanssa ihan rauhassa ja nauttia kiireettömyydestä.

Iida on juuri aloittanut psykologin käynnit, hahmottamishäiriötä, jonkinlaista epäillään. En tiedä vielä sen tarkemmin, selvitellään ja tutkitaan. Saatiin nyt ainakin kolme aikaa psykologille, arveli että se riittää. Tuntuu jotenkin vaikealta taas tämä epätietoisuus. Eemelin asioistahan tämä on jo tuttua, mutta Iidan kohdalla kaikki on ihan uutta. Kyllä ne asiat siitä selviää, tiedän, mutta kun minä olen niin kärsimätön ihminen.

Tuosta ystävästä, josta edellisen kerran kirjoitin, en nyt oikein tiedä, onko hän enää se paras ystäväni vai ei. En nyt ala sen kummemmin asiaa julkisesti kertomaan mutta sen verran sanon että hän teki sen, jota kenenkään tosiystävän ei pitäisi mielestäni tehdä. Hän arvosteli meidän tekemiä ratkaisuja ja valintoja. Ehkä asiaa valottaa paremmin se kun sanon että Eemeli on erityislapsi, ja hän arvosteli niitä ratkaisuja ja valintoja, jotka on yhdessä ammatti-ihmisten kanssa Eemelin parhaaksi tehty. Sanoisinko näin että tuntui kyllä suorastaan iskulta vyön alle. En voi sille mitään, väkisinkin loukkaannuin tuosta. Se sai myös miettimään ollaanko sittenkään ihan niin hyviä ystäviä, kuin olin luullut että olemme?  Siis kyllä minulle saa mielipiteensä sanoa, ja pitääkin mutta aika paljon riippuu myös siitä millaiseen sävyyn sen asian esittää. Ja se, millä sävyllä tuo ystävä asiansa sanoi, nimenomaan kyseenalaistaen meidän ratkaisut ja valinnat ja varsin tökeröllä tavalla, oli juuri se miten mitään asiaa ei pitäisi kenellekään esittää. En nyt kykene selittämään asiaa sen tarkemmin.
Olin pitkään viileä, etäinen, en vastannut kun ystävä halusi jutella. Väärin, mutta olisi voinut lipsahtaa melkoisen pahaa tekstiä jos olisin vastannut. Lisäksi lähetin ystävälleni pitkän viestin jossa selitin miksi reagoin asiaan kuten reagoin, ja odotin että saisin siihen jonkinlaisen vastauksen. En saanut. Ja omasta mielestäni asiat on aina selvitettävä, niitä ei voi antaa olla, ei niitä voi painaa villaisella. Itse inhoan selvittämättömiä asioita yli kaiken.

Nyt jokin aika sitten olen alkanut taas jutella ystäväni kanssa, mutta en kerro enää niitä asioita jotka kerroin ennen, luottaen siihen että ystävä ymmärtää ja hyväksyy, ja ennen kaikkea, tukee niissä ratkaisuissa ja valinnoissa. Hän kyllä tuntuu kertovan minulle asioistaan ummet ja lammet. Ehkä itsekin teen väärin kun avaudun blogissani asiasta enkä puhu hänelle mutta en vaan jaksa enää vatvoa asiaa hänen kanssaan. Ei se mitään hyödytä kuitenkaan. En tosiaan oikein tiedä miten kyseiseen ihmiseen enää suhtautuisin. En minä häntä inhoa, enkä minä hänelle mitään pahaa toivo, mutta luottamus kyllä meni, enkä enää tosiaankaan kerro sellaisia asioita kuin kerroin ennen tätä.
Onneksi minulla kuitenkin on ympärilläni ihania ihmisiä joille voin kertoa asioistani, tietäen että he eivät varmasti arvostele eivätkä tuomitse. Surettaa vaan sikäli, että kun minulla ei niitä ystäviä muutenkaan liikaa ole mutta toisaalta, ei minua nyt ihan miten tahansa kyllä kohdella siltikään. 

Eipä tänne Vaahteramäelle tämän erikoisempaa kuulu. Arkea, sitä vain. Yritän nyt taas muistaa tämän blogin olemassa olon, ja kirjoitella tännekin vaikka ihan pieniäkin pätkiä meidän elämästä.

Yllätyksien yllätys

Sellaisen koin tänään. Aamupäivällä ovikello soi, joka muuten on todella harvinaista meillä sunnuntaiaamuisin. Menin avaamaan, ja oven takana oli ystäväni miesystävänsä kanssa. Vaikka kauhistelin asuntomme sekaisuutta olin silti todella iloinen tästä yllätyksestä. Oli ihanaa istua pöydän ääressä ja vaihtaa kuulumisia. Olivat tästä ohikulkumatkalla joten eivät kamalan kauaa olleet mutta ihanaa että kävivät. Heidän lähdettyään jäin miettimään että miksi ihmiset eivät enää tee tämmöisiä yllätysvierailuja toisilleen? Loppujen lopuksi ne on kuitenkin tosi kivoja, vaikka minäkin olen aina ollut sitä mieltä että en pidä yllätysvieraista siksi että haluan siivota kaiken kuntoon ennen kuin vieraat tulee. Toisaalta tänään oli ihan mukavaa, kun ei ollut paineita siivoamisesta kun ei tiennyt että ketään on tulossa. Ystävä vieläpä sanoi sen verran että eihän täällä mitään sekaista ole. No, minusta oli mutta tosiaan, hänen mielestään meillä oli ihan siistiä. Hyvä niin. Kyllähän täällä eilen heiluteltiin moppia ja imuria ja kaksi koneellista pyykkiäkin pestiin, mutta muuten kaikki on vähän niin ja näin. 

 Ystävääni tämä ei haitannut ollenkaan, ja miten olisi voinutkaan kun kerran itse yllättäen tuohon ovelle pölähti. Positiivista tässä on se että tiedän ettei minun enää tarvitse ottaa paineita siivoamisesta hänen tullessaan käymään meillä, eli loppujen lopuksi hyvä kun tulivat yllättäen.

Kuten edellä mietin miksi ihmiset ei harrasta tämmöisiä enemmänkin? En nyt tarkoita ihan kaikkien ihmisten kesken, mutta jos ollaan ystäviä pidemmältäkin aikaa eikö tämmöiset yllätykset olisi ihan kivoja ja tervetulleita? Nyt ystäväni saa tulla meille oikeasti milloin vain, hän on jo nähnyt tämän kämpän melkein pahimmillaan. Harmi että tuota välimatkaa vaan on aika paljon meillä, joten nähdään todella harvakseltaan. Jos asuisimme lähempänä toisiamme luulen että joko minä ja lapset olisimme heillä tai  he meillä aina. 

Nyt täytyy vaan suunnitella reissua heidän luokseen. Tekisipä mieli mennä samalla tavoin yllättäen mutta koska en tiedä hänen työvuoroistaan tai muista, voi olla parempi sopia ihan etukäteen milloin mennään. 

Piristi kivasti sunnuntaitani tämä käynti kyllä, ja tosiaan sellaisia turhia paineita karisi pois. Mikä on hienoa koska ystävänhän pitäisikin hyväksyä sinut sellaisena kuin olet, olit sitten supersiisti tai sellainen hälläväliä-tapaus jollaiseksi itseni luokittelen, ja vaikka mitä muuta. Ystävän pitäisikin olla se ihminen jonka kanssa ei tarvitse teeskennellä vaan voit olla ihan aidosti oma itsesi, kaikkine vikoinesi ja puutteinesi.

Sitten toiseen, tylsempään asiaan. Näyttää siltä että joudun soittamaan itselleni aikaa hammaslääkäriin. Minähän olen hammaslääkärikammoinen joten kynnys ajan soittamiselle on melkoisen korkea. Kuitenkin nyt tuolla vasemmalla puolella vihloo sen verran kenkusti, että pakkohan se on soittaa hammaslääkäriin. Toivon vaan että aika irtoaa pian ettei tuo särky äityisi kovin pahaksi. Jos vaikka huomenna tai tiistaina saisi hammaslääkäriajan niin olisi oikein upeaa, sillä tuo särky on eilisestä asti vähitellen pahentunut ja tiistaina särky voi alkaa olla jo sitä luokkaa että sen kanssa ei kovin kauaa enää kärvistellä. 

Särkylääkkeen voimalla siis mennään kunnes hammaslääkäriajan saa, onneksi sitä ei ainakaan vielä tarvitse syödä kuin leipää. 

Tällaista tänään Vaahteramäellä, mukavaa sunnuntaita lukijoille. 

Aamu alkaa A:lla, eli aikaisin

On tämä uskomatonta. Meillä on kaikki Iidaa lukuunottamatta hereillä. Arkena tämmöistä ihmettä ei todellakaan tapahtuisi, mutta tänä aamuna heräsin täysin pirteänä jo ennen seitsemää. Itse asiassa luulin ensin että herätyskello on jostakin syystä päättänyt olla herättämättä. Hetken raksutti ja sitten muistin että on lauantai eikä sen kellon pitäisi edes herättää tänään. Sisäinen kello valitettavasti herätti vaikka eilen illalla valvottiin miehen kanssa aika myöhään. Tämä minun koneeni asennettiin hiljattain uudelleen ja olen jo hetken aikaa tuskastellut kun kirjoittaminen pitää hoitaa pelkän WordPadin avulla. Ei siinä mitään, kyllähän sekin ihan toimiva on mutta olen tottunut käyttämään ihan MS Office Wordia kun jotain kirjoitan joten olihan se tähän koneeseen sitten saatava. Sitä sitten eilen miehen kanssa asennettiin ja välillä vilkuiltiin Beverly Hillsin kyttä 2:sta. Sen jälkeen kun Word saatiin asennettua tänne hipsin jo sänkyyn läppärini kanssa. En tiedä miten myöhään oikeastaan valvoin mutta varmasti yli puolenyön sillä vielä yövalon sammuttamisen jälkeen valvoin jonkin aikaa. Ja silti heräsin jo ennen seitsemää. 

Nyt huomaa olossaan jo vähän että vähillä unilla mennään, mutta eiköhän kahvitankkaus sen puutteen vielä korvaa. Ainakin olisi syytä korvata, sillä täällä olisi hommaa tehtävänä vaikka kuinka. Viime viikolla meni pari päivää flunssaa sairastaessa ja koti pääsi siihen kuntoon että pahaa tekee. Oli muuten merkillinen flunssa. Minä harvoin mitään sairastan mutta nyt sairastuin meistä neljästä ensimmäisenä. Kuumetta ei paljoa ollut mutta mitään ei jaksanut kuitenkaan tehdä. Saihan lapsetkin tuon flunssan sitten, joten me kolme ollaan nuhaisia ja yskäisiä. Onneksi yöt on jo vähän rauhoittuneet, Iida ja Eemeli oli molemmat vähän rauhattomia eräänä yönä, nenän tukkoisuus ja kurkkukipu varmasti teki olosta aika kurjan. Nyt eivät ole enää heräilleet öisin eli kohtalaisen vähällä kuitenkin taitavat päästä. 

Mutta tosiaan, asunnon kunnosta kyllä huomaa että talon naisihminen ei ole oikein jaksanut siivoushommia hoitaa. Toki tuossa on tuo mies joka parhaansa yrittää mutta koska hän tosiaankin on mies, hän on sokeampi sotkulle kuin minä.  Tällä hetkellä asunnon kunto on sitä luokkaa että tekisi mieli juosta karkuun ja toivoa että koti siistiintyy kuin itsestään. Koska niin ei kuitenkaan taida tapahtua on minun varmaan tartuttava hommiin. Jopa minulla joka olen vähän hällä väliä-tyyppi siisteyden suhteen on rajat milloin alkaa olla liian sotkuista. Ja nyt täällä todellakin on.  Aamukahvi on kuitenkin juotava ensin. Vakio kaksi mukillista, hitaasti ja nautiskellen siitä kun ei ole kiire minnekään. Jos siitä nyt kovasti tässä kaaoksessa kykenee nauttimaan. Iidakin on tuossa jo hereillä joten voin alkaa heilutella imuria ja pölyrättiä sitten kun se minulle itselleni sopii. Joten tämä teksti olkoon tässä, minä hörpin aamukahvini ja alan hommiin että saan valmistakin. Mukavat lauantait lukijoille!

Aloitus

 Tästä se taas lähtee, blogin kirjoittaminen. Tai olenhan minä koko ajan blogia kirjoittanut mutta se ei ole julkinen ja on vain muutaman ihmisen luettavissa. Nyt kuitenkin innostuin tämmöisestä ihan julkisesta blogista.

Tähän blogiin tuskin tulee sisustus tai käsityöjuttuja, sillä niitä en hallitse sitten mitenkään päin, mutta ihan elävää elämää tänne ajattelin kirjoittaa. 

Vähän minusta ja meidän perheestä. Emme me oikeasti asu Vaahteramäellä, mutta usein tuntuu kyllä että meillä asuu pieni Vaahteramäen Eemeli, ja myös Iida, joten heitä myös kutsutaan täällä blogissa Eemeliksi ja Iidaksi, ja asuinpaikkanamme saa toimia "Vaahteramäki". Olen siis kahden lapsen äiti, tytön ja pojan kuten edellä olevastakin saattaa jo päätellä. Aviopuolisokin löytyy, hän totelkoot tässä blogissa tylsästi nimeä Mies.

Tämä kelvatkoon eräänlaiseksi esittelyksi, kirjoittelen lisää kunhan aika antaa myöten.